Olen ollut keräilijä koko ikäni. Aloitin varmaan jo 6-7 vuotiaana. Ihan lapsena ja teininä keräsin mm. levyjä, kirjoja, sarjakuvia, kasetteja, pullonkorkkeja, purkkakuvia ja tulitikkuaskien etikettejä. Sydän vuoti verta, kun aikanaan muutin ensimmäiseen omaan kotiin, 24 neliön hellahuoneeseen Parkinkadulle, ja suurin osa tavaroista jäi lapsuudenkotiini Hepokultaan. Otin mukaani vain television, stereot, levyt, kitaran ja jotain pientä tähdellistä lähtiessäni. Vannoin, että vielä hankin kaikki menettämäni keräilykohteet kiorkojen kera takaisin, kuten olen enimmälti vanhempana hankkinutkin. Kirjoja on kertynyt useampi hyllyllinen, ja levyjäkin ihan mukavasti. Keräilykohteet on lapsuudesta muuttuneet. Olen keskittynyt viime vuosina enimmäkseen kotimaiseen lasiin, tauluihin, erilaisiin antiikkiesineisiin ym. Sarjakuvia aion kerätä jatkossakin, niistä tuntuu edelleen olevan paljon iloa esim. Aku Ankka, Mustanaamio, Tarzan, Tintti, Lucky Luke tai Asterix ja Obelix ovat jollain tavalla ihan yhtä hauskaa luettavaa kuin lapsenakin. En liene henkiseltä iältäni kovin vanha vieläkään? Vahvat lääkitykset ovat tehneet sen, että mihinkään raskaisiin maailmanluokan klassikoihin en enää jaksa keskittyä kuten nuorena. Rock elämänkertoja sen sijaan olen vielä viime vuosinakin kahlannut läpi paljon. Olen musiikki diggari henkeen ja vereen, ja minimissäänkin käytän jokaisesta päivästä puolitoista tuntia musiikin kuunteluun. En edes tiedä montako sataa, tai tuhatta, levyä minulla on pelkästään Spotifyyn ladattuna, paljon niitä joka tapauksessa on. Kuuntelen kaikkea Panterasta, AC/DC kautta Bob Marleyyn ja Irwiniin. Viime aikoina korvakuulokkeissa on soinut mm. Opeth, Crosby Stills & Nash, Grateful Dead, The Band, Nazareth, Edu Kettunen, Michael Monroe ja Hurriganes.
Nyt Janssoninkiusasta, ja sitten pari pokeriturnausta. Uimassa kävin jo, tuuli rannalla kovasti.

( Miten nuo päivämäärät ja kellonajat on jatkuvasti päin persettä? Tämän postauksen tein lauantaina aamulla  klo 9.30. )

Miksiköhän minulla näkyy väärä päivämäärä ja kellonaika tässä postauksessa? Klo 23.07... en ole ollut noin myöhään hereillä viiteentoista vuoteen. Kun kirjoitan tätä, on perjantai aamu ja klo on puoli kymmenen.

Onneksi hammaslääkäri tänään. Tosi häijysti sattuu tuo lohjenneen hampaan terävä kulma poskeen. Pitäisi käydä kaupoissa samalla reissulla. Maitoa, salaatteja, lihaa, kalaa, kauraryynejä ym. Jätän aamu-uinnin väliin, jos ei sitten hikoilisi lekurilla niin paljon. Taitaa olla turha toivo.
Eilen ensimmäinen nupin puolesta hyvä päivä viikkoon. Oli hyvin vähän oireita. Varmaan sekin vaikutti, että en unohtanut yhtäkään pilleriä päivän mittaan välistä pois. Illalla katsottiin Emmerdalea ja Ensitreffejä Alttarilla, ja minulla oli niin hyvä ja turvallinen olo, että olisin voinut vaikka vannoa, että Kenosta tulee yhdeksältä päävoitto, mutta niin ei käynyt. Toivottavasti on tänään parempi tuuri.
Psorin puolesta tulee vaikea talvi, kun ei ole päässyt ottamaan aurinkoa juuri ollenkaan. Yleensä olen käynyt kesän mittaan retkeilemässä melkein kymmenenkin kertaa tuossa vähän matkan päässä Nunnalahden rannalla, mutta nyt en ole käynyt kertaakaan. Parvekkeella olen istunut auringossa muutaman kerran, siinä kaikki. Huomenna elokuu jo, aika uskomatonta. Aivan kuin olisi viime syksystä hypätty suoraan, nyt edessä olevaan, seuraavaan syksyyn.

Joko minun hampaat on ihan paperia, tai sitten nämä nykyaikaiset muovipaikat ei todellakaan kestä mitään. Koko viime vuoden kävin hammaslääkärissä, kun melkein koko kalusto oli pantava uusiksi. Yksi hammas otettiin pois, ja 12-13 hammasta paikattiin. Jep, viime käynnistä oli kulunut muutama vuosi aikaa. Päätin sen jälkeen olla tosi varovainen sen suhteen mitä suuhuni panen, ja miten pureskelen ruokaa. Siitä huolimatta jouduin jo toisen kerran tänä vuonna tilaamaan hammaslääkärin. Juuri pari kuukautta sitten paikattiin kaksi hammasta, ja nyt aamulla putosi iso pala kulmahampaasta pois ihan itsellään. Voi tietenkin olla niinkin, että minulla on älyttömän huono hammaslaatu tai sitten jotkin lääkkeet heikentävät hampaita? Niin tai näin, melkein aina minulla korjataan pois pudonneita vanhoja paikkoja, eikä reikiä. Onneksi sain ajan heti perjantaiksi. Turussa olisi taatusti joutunut odottamaan kauemmin, vaikka olisi valittanut kuinka. Täällä Naantalissa on sujunut ylipäätään kaikenlainen terveydenhuolto tosi sutjakkaasti ja kivasti aina, on sitten ollut kyse psorista, päänupista, hampaista tai mistä hyvänsä. Aikoja saa terveyskeskukseen tai mt-toimistoon ihan eri tavalla kuin suuremmassa kaupungissa, ja palvelu on ihmisläheisempää, tai on ainakin ollut minulle.
L menee tänään äitään katsomaan Länsinummeen, minä käyn nyt uimassa ja sen jälkeen aloitan pokerin peluun. Pari pienehköä turnausta Pokerstarsilla tänään, siinä päivän ohjelma. Illalla katsottava seuraava jakso Underbellysta, tosi hyvä tositapahtumiin perustuva australialainen sarja paikallisista gangsteri kuvioista vuodesta -95 eteenpäin.

Sen myöntäminen, että on täysi nolla ei loppujen lopuksi ole kovinkaan kivulias kokemus. Kyllä sen jo peruskoulussa tajusi, kun aloin nelosten lisäksi vetää kokeista tulokseksi kolmosta, kakkosta tai ykköstä. Jotkut kysyivätkin opettajalta, miten on mahdollista saada alle nelosen numeroita kokeessa, kun nelonen siihen asti oli ollut huonoin mahdollinen arvosana? Minua ei edes kiinnostanut kuulla vastausta. Tiesin sen kuulemattakin: nolla on nolla, ja jos sitä ei itse tajua, parempi että se koululaitoksen puolesta alleviivataan vielä viiteen kertaan paksulla punakynällä.
Armeijasta sain vapautuksen terveyssyistä jo kutsunnoissa, vaikka en edes hakenut vapautusta vaan kolmen vuoden lykkäystä. Sitäkin sai suvun, vanhempien ja kavereitten edessä hävetä silmät päästään. Kunnon palkkatöihin minusta ei oikein ollut koskaan, ellei satunnaisia hanttihommia lasketa lukuun. Toki yritin kirjoittamalla pärjätä nuoresta saakka, ja sain monia apurahojakin, mutta ei siitäkään pidemmän päälle mitään tullut. Minulla on ollut ainakin viisitoista työpaikkaa, mutta kaikki työsuhteet päättyivät joko maniaan tai masennukseen. Olen toiminut laitosapulaisena, varastomiehenä, nostanut purjoa, jakanut lehtiä, poiminut mansikkaa ym. Pisimpään olin töissä seurakunnissa, yhdessä leirikeskuksessa Kakskerrassa leiriavustajana.
Ei tästä minun elämästä mitään vitun sankaritarinaa saa yrittämälläkään.

Oireilu tänä vuonna taas pahentunut. Monta vuotta olikin rauhallisempaa. Tarkkailen koko valveilla olo ajan pulssia, verenpainetta, nuppia ja ylipäätään jokaista tunnetilaa, ajatusta ja ruumiini eri osaa. Eilen jouduin lähtemään melkein lentäen ulos ovesta, kun paniikki ei millään hellittänyt. Kävelin ja kävelin kuin sumussa, ja odotin että oxaminit ja methoprolin alkaa vaikuttamaan. En jaksa kertoa, mitä kaikkea älytöntä päivän mittaan tapahtui. Kun sitten illalla lopulta nukahdin, näin painajaisen jossa olin alkanut uudelleen ryyppäämään, ja joku hullu akka iski ihooni tupakantumpin. Asuin myöskin muka taas Halisissa enkä Naantalissa, tyypillinen uni minulle. Neljätoista vuotta Halisissa, narkkareitten, juoppojen, jos jonkinlaisten kriminaalien ja koijareitten, veijareitten ja pipipäitten keskellä, siitä riittäisi vaikka miten paljon kerrottavaa. Heräsin yöllä sydämen jyskeeseen ja kipuihin, ja silmissä löi mustaa kun nousin vessassa käymään. En tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui, sillä yhtäkkiä oli aamu, ja tämä aamukin oli aivan perseestä. Otin sydänlääkettä ja rauhoittavaa jo ennen kuutta, eikä mennyt kuin hetki ja olin varma että sydämeni pysähtyy kokonaan. Minusta pulssi meni liian alas. Siitä tunti, ja pulssi oli taas jo minusta liian korkea, otin lisää rauhoittavaa jne. jne. Samoissa merkeissä tulee menemään varmaan koko päivä, kuten meni eilinenkin, ja koko viime- ja tämä viikko. En ole ollenkaan kunnossa, en missään mielessä. Ainoa iloinen asia terveyteen liittyen on painon putoaminen. Olen panikoinut maanisesti kaikkea niin paljon, että painosta on lähtenyt 4 kg. En enää keksi muuta keinoa oloni helpottamiseksi kuin kaikkien vähien viimeistenkin kontaktien katkaisemisen ulkomaailmaan, joka lähinnä tarkoittaa nettiä, koska mitään muuta suhdetta ulkomaailmaan minulla ei ole ollut, omahoitajan lisäksi, enää yli neljääntoista vuoteen. Liisa, Naantali ja pokeri. Siinä on minulle elämän ihanaa sisältöä enemmän kuin kyllin, ja piste. En tiedä, miten saan kerrottua yhdelle ihmiselle, että minun osallistumiseni kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kertovaan tv-dokumenttiin ei tule onnistumaan? En millään haluaisi tuottaa pettymystä, varsinkin kun tämä henkilö on viestitellyt projektin olevan jo pitkällä. En ole kyennyt vastaamaan hänen viimeisimpiin viesteihinsä enää pariin kuukauteen, enkä luultavasti enää ikinä vastaakaan.

Nettitauko, varsinkin Facebookin osalta, tekisi kyllä hyvää. FB:ssa ollut jo pitkään ahdistava tunnelma. Tosi monilla näyttää olevan kaikenlaista surua, ongelmaa ja vaikeutta elämässään. Päälle vielä kaikki ammattitappelijat, trollaajat ja spämmääjät. Tein aikoinaan virheen, kun aloin ottaa FB-kavereiksi keitä vain. Koko juttu lähti siitä, että olin muutamassa ulkomaisessa Add Me-kaveriryhmässä ns. officerina. Ryhmissä oli semmoinen tapa, että jokainen uusi jäsen lähetti myöskin ryhmän vetäjille kaverikutsun. Kaverimääräni lähti samantien räjähdysmäiseen nousuun, ja mitä enemmän kavereita kertyi, sitä enemmän alkoi tulla kaverikutsuja myöskin suomalaisilta. Ennen kuin huomasinkaan viidentuhannen kaverin maksimikatto oli täynnä. Vuosi sitten poistin 700-800 kaveria, joista isolla osalla ei ollut edes kunnon profiilikuvaa, mutta nyt on taas kaverimäärä kevään ja kesän mittaan noussut takaisin melkein entiseen määrään.

Biposta ja omakustantamisesta

Kuvitar lopetti 1-2 vuotta sitten toimintansa. Kuvitar oli palvelukustantamo jonka kanssa tein yhteistyötä n. kahdeksan vuotta. Kuvitaren kautta saattoi maksua vastaan teettää kirjan, saada sille hyvän editoinnin, sekä levityksen kirjastoihin, kirjakauppoihin jne. Omakustantajana Kuvitaren loppu oli minulle kova isku. Ilman ammattitaitoista kielenhuoltajaa olen tällä koulutaustalla käytännössä täysin kusessa. Oli aikoinaan kurja tietää, että nyt ei ole enää mitään taustajoukkoja takana, ja uusia en jaksa edes hakea. Olen melkolailla kurkkuani myöten täynnä näitä kirjoittamiseen liittyviä ympyröitä. En ole enää kymmeneen vuoteen jaksanut tehdä paljon yhtään pr-työtä kirjojeni eteen, ja se on sitten näkynyt tietysti myynnissäkin. Ihme, kun ylipäätään näillä taudeilla ja lääkityksillä olen jaksanut, tai nettipokerin peluulta ehtinyt, mitään kirjoittaakaan. Enkä varmaan olisi kirjoittanutkaan, ellei mt-asiat, joista kirjani enimmäkseen kertovat, olisi olleet niin lähellä sydäntä. 

Toki voisin etsiä uuden palvelukustantamon, mutta ei siinä oikein ole järkeä. Kuvitaren hintojen kanssa ei yksikään näistä muista pysty kilpailemaan. Melkein aina kun teetin uuden kirjan Kuvitarella, minulla oli edellisestä kirjasta myyntituloja sisällä, ja sain melko paljon alennusta painatuslaskuun. Toisekseen kirjani käsittelevät niin arkoja aiheita, että tekstien ymmärtämiseen tarvitsen jonkun, joka tuntee kirjojani ja minua ihmisenä jo ennestään, eikä säikähdä vähästä. Minun on sitä paitsi vaikea luoda mitään uusia ihmiskontakteja, kun elämä pyörii enimmäkseen mt-toimiston, apteekin, kaupan ja kodin välissä. Turkua pidemmällä en ole käynyt viiteentoista vuoteen. 

Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mediapinta, entinen Pilot, on tietenkin yksi vaihtoehto, olen siellä yhden kirjan aikoinaan teettänytkin. Mutta toisaalta yksi ja sama, kun minulla ei edes ole mitään uusia tekstejäkään. Harmittaa vain pirusti, kun tähän saakka olen aina voinut sanoa kirjoistani kysyville ihmisille, että menkää Kuvitaren sivuille. Nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. 

Kirjastoista tekeleitäni löytyy kyllä, mutta tietääkseni, kaikenlaista taidetta tekeville mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu, Mielentaide ry http://www.mielentaide.fi/ on ainoa paikka, jossa kirjojani vielä on myynnissä. Itselläni niitä on niin vähän jäljellä, että en halua niistä luopua.

Kirjoittaja profiili: 
http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Acharacter_12317595543637#.VbXXFqTtmko

Tunnin lenkki pitkin meren rantaa aamulla + uinti päälle. Olen viime vuosina hautautunut omiin oloihini aina vain enemmän täällä Naantalissa, ja tällaiset pienetkin ulkoilut on minulle elämys. Vaimoni L ja omahoitaja ovat ainoat ihmiset jotka päästän lähelleni. En vastaa koskaan puhelimeen, ja ovea en avaa jos ovikello soi. Oli kyllä kiva ulkoilla pitkästä aikaa, vaikka satoi ja tuuli. Sorsat polskivat vedessä. 

93-vuotias isoäitini tapaa kysyä, miksi aina kerrot itsestäsi vain negatiivisia asioita. Miksi haluat, että ihmiset pitävät sinua vielä hullumpana kuin oikeasti olet. Okei, tehdään sitten poikkeus.

Vajaa pari vuotta sitten minua pyydettiin Suomen Maakuntakirjailijoitten johtokuntaan. Kunnia oli minulle aivan mielettömän iso. Itketti melkein. Tämä tapahtui vain joitakin aikoja sen perään kun omahoitaja huomautti yhdessä kolmenvartin istunnossa, että sinut on ehkä unohdettu. Siis, että k a i k k i ovat unohtaneet minut, sukulaiset, ystävät, tutut jne. Kiitos vain tästäkin, minä ajattelin, ihan kuin en olisi tiennyt mokomaa asiaa itsekin? Lause oli selkeä provo, ja liittyi muistaakseni siihen kun puhuin erakoitumisestani. Sanoin, että viimeisen kerran olen yhdestäkään vanhoista nuoruuden ystävistäni, joita oli aikanaan paljon, kuullut n. seitsemän vuotta sitten. Silloinkin oli kyseessä eräs ajat sitten alkoholisoitunut vittumainen henkilö josta en olisi välittänyt tietää paskan vertaa, en silloin, en sitä ennen, enkä sen jälkeen.  Eikä tämä ääliö muuta varten soittanutkaan kuin jo etukäteen vahingoniloisena varmistaakseen, että enkö vieläkään ole hypännyt pois mt-hoidon piiristä, eronnut vaimostani,  ja palannut takaisin kaikkeen vanhaan päihteitten sekaiseen yököttävään hevonpaskaan. Viimeisen kerran kahvittelin erään oikeasti kivan lapsuudentoverin kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Elin itse siihen aikaan eläimen tasolle taantuneen rapajuopon elämää, enkä kuullut tästä vanhasta koulukaveristani enää koskaan mitään. 

Kirjoitin raskain mielin Maakuntakirjailijoitten puheenjohtajalle, että olen kutsusta aivan suunnattoman otettu ja onnellinen, mutta yhtä hyvin olisitte voineet pyytää minua Suomen Suurlähettilääksi Japaniin, ja joudun valitettavasti terveydellisiin syihin vedoten kieltäytymään tehtävästä. 

Ensinnäkin toimeen olisi sisältynyt useampikin käynti vuoden mittaan kokouksissa Jyväskylässä. Minulta ei tahdo luonnistua kuin väkipakolla edes matkat Turkuun ja takaisin, isoäitiäni tai vanhempiani tapaamaan. Keksin tekosyitä tekosyiden perään venyttääkseni käyntien väliä vuosi vuodelta pidemmäksi, vaikka välimatka on vain n. 15-20 km:n mittainen. Toisekseen minun olisi pitänyt järjestää jokin kirjallinen tapahtuma, joko täällä Naantalissa tai Turussa, ja toimia ylipäätään eräänlaisena Maakuntakirjailijoitten kontaktihenkilönä Länsi-Suomessa. Aivan mahdoton ajatuskin. Stressaan pelkkää Joulun pystyyn saamista lokakuusta saakka joka vuosi paniikkikohtauksiin asti. 

Jos minua olisi pyydetty johtokuntaan vaikkapa viisitoista vuotta sitten, kun maniassa saatoin esim. 15 km:n juoksulenkin päälle pyöräillä 70 km:n matkan Oripäähän noin vain, kyseessä ei olisi ollut juttu eikä mikään, vaan unelmieni täyttymys. Olisin suostunut välittömästi. Tosin olisin silloinkin kauhun iskettyä, manian käännyttyä masennukseksi, kadonnut tavoittamattomiin neljän seinän sisälle parissa kuukaudessa. Mutta silti. 

Tänä päivänä tilanne on kuitenkin kokonaan toinen. Siitä saakka kun kuusi vuotta sitten aloin syödä ketipinoria muiden lääkkeiden päälle, puuduttavan tasaisen tappava päivärytmi on ollut minulle elinehto. Elämääni tuli ketipinorin myötä vihdoinkin järkeä. Kuvaan asiaa tavallisesti siten, että sadat päällekkäin soivat radioasemat päässäni hiljenivät viimeinkin, ja tilalle astui oma mieli, oma tahto, omat ajatukset ja suunnitelmat. Pystyin vihdoinkin kestämään itseäni, ja aloin rakentamaan minun näköistäni elämää. 

Kaikki arkirutiineista vähäinenkin poikkeaminen on minulle tänä päivänä kauhistus, eikä se ole mikään ihme kun ottaa huomioon miten kaaoottisia elämäni ensimmäiset kolmekymmentäviisi vuotta olivat. 

Asian toinen puoli on, että bipo, ketipinor ja oxamin yhdessä ovat vanhenmiten tehneet minusta hiljaisen, aran ja vetäytyvän. Haluan olla omissa oloissani, enkä juurikaan innostu enää mistään muusta kuin omista päivittäisistä rutiineistani. Jotkut kutsuvat ketipinoria zombie lääkkeeksi. Itse en ole kokenut aivan tuolla tavalla, mutta kyllä minusta kaikki seurallisuus ja spontaanius on enimmälti kadonnut. Jotkut bipot alkavat lääkkeen tehottua ikävöidä manian suuria tunnekuohuja, ja jättävät lääkkeen siksi pois. Minulla ei tuollaista melankolista ikävää ole maniaa kohtaan koskaan ollut. En kaipaa mitään suurta ja mieletöntä tunne vuoristorataa. Muistelen niitä aikoja pikemminkin kauhulla. 

Katkeran suloista jotenkin. 

Vaikka jouduinkin kieltäytymään suurimmasta kirjoittamiseen liittyvästä kunniasta, jota osakseni koskaan saatoin kuvitella, tai ikinä enää tulee,  paikasta johtokunnassa, olen silti onnellinen jotenkin.

Isoin unelmani toteutui: Minua pyydettiin.

Pokerista. It`s all about the money...

...tapaa Leijonanluolan Kevin O'Leary sanoa, ja ainakin pokeriin se pätee täysin.

Olen pelannut uhkapelejä koko ikäni. Olen parantumaton uhkapeluri. Viisi vuotiaana heitettiin pihan kakaroitten kanssa pennejä ja viisipennisiä talon seinää vasten, ja katsottiin kuka heittää lähemmäs. Minä hävisin melkein aina. Viisitoista vuotiaana olin mukana perustamassa Turun Hepokullassa luokkatoverini R:n kanssa pokerirengasta. Elettiin 80-luvun alkua. Sakkia tuli 3-4 vakiopelaajaa. Kukin vuorollaan hävisi viikkorahansa. Minä hävisin kolmekymmentä sen aikaista markkaa heti ensimmäisellä istunnolla, joka oli iso raha tuohon aikaan. Sillä sai vaikkapa lp-levyn, tai aivan mahdottomasti karkkia. Olin oksentaa pelisession jälkeen ja soitin välittömästi isoäidilleni, joka oli valmis kuittaamaan tappioni. Oli kuulemma hyvä kun en sentään ollut mennyt häviämään satasta.

Seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuotiaana aloin hakata kaikki liikenevät rahani hedelmäpeleihin, pajatsoihin ja muutamaa vuotta myöhemmin rulettiin ja pokeriautomaatteihin. Manioitten iän myötä pahetessa, häviämäni summat nousivat hirvittäviin mittoihin. Mitkään terapiat, lääkket, tahdonvoima tms. eivät auttaneet. Olin aivan saatanallisessa pelikierteessä toistakymmentä vuotta, jota runsas alkoholin käyttö vain pahensi.

Kun neljätoista vuotta sitten avioiduin L:n kanssa, olin pari vuotta lähes kokonaan pelaamatta. Lottoa ja Vakioveikkausta laitoin, mutta siinä se melkein oli. Sain samoihin aikoihin entistä vahvemman lääkityksen, jolla lienee ollut osuutta asiaan. Raha-automaattien lumo katosi tyystin. Olin myöskin monien eri tekijöitten vuoksi henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että en päässyt kuukausiin kunnolla edes sängystä ylös, enkä enää halunnut hävitä penniäkään mihinkään suuntaan.

Loppupeleissä pokeri on ainut pelimuoto, vedonlyönnin lisäksi, jossa en ole pitkässä juoksussa onnistunut tekemään tappiota vaan voittoa. PocketFivesin mukaan olen voittanut yli 49 000 dollaria nettipokeri turnauksista. Todellisuudessa summa on joitakin kymmeniä tuhansia suurempi, pelaan toisinaan muutamalla sellaisella saitilla joita PocketFives ei noteeraa, eikä luvussa ole mukana käteispelit. Pitkävedosta olen voittanut n. 20 000 e.

En oikeastaan osaa täysin selittää, miksi pokerin peluu ei koskaan ole lähtenyt minulla lapasesta. Juttuhan turnausten osalta on järjellä ajatellen varsin simppeli. Maksat turnauslipusta sen hinnan kuin maksat, on aivan oma vika jos ostaa kassaan nähden liian kalliita lippuja. Minulle näin ei ole koskaan käynyt.

Onko pokeri taito vai tuuripeli? Kaiken kattavaa vastausta siihen saadaan tuskin koskaan. Olen pelannut pokeria enemmän tai vähemmän koko ikäni. Viimeiset kahdeksan vuotta joka päivä. Pelaan n. 3-7 turnausta päivässä. Pelaamisessa tulee tavallisesti eteen kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa pelaaja kuvittelee olevansa suurin ja älykkäin kaikista pelureista kautta aikain, ja että pelaamalla pärjää, varsinkin jos suuremmoisten taitojen päälle käy vielä loputtomiin hyvä säkä. Jokainen kuitenkin ymmärtää, että hyvä tuuri ei koskaan kestä pitkään. Toisessa vaiheessa, hävittyään jo merkittävän summan rahaa ( tämä pätee käteispeleihin ), pelaaja aprikoi kaiken olevan kiinni taidosta, kun vain opettelee pelaamaan paremmin rahaa alkaa tulla. Sitä lukee ehkä pari pokeriopasta, perehtyy pelin strategioihin ja matematiikkaan, etsii googlen kautta kaikkea mahdollista peliin liittyvää tietoa jne. Kolmannessa vaiheessa iskee turtumus, kyynisyys, väsymys, vitutus, kyllästyminen ja joutuu myöntämään tuurin osuuden olevan sittenkin pikkuriikkisen suurempi kuin haluaisi uskoa. Tässä vaiheessa pelaajan henkinen kantti mitataan oikeasti ja loppuun saakka. Älykkäimmät ymmärtävät lopettaa pelaamisen. Toiset, kuten allekirjoittanut, eivät halua päästää vieläkään irti pokeriunelmistaan ja rääkyvät itsekseen, että miksi sitten niin usein samat naamat telkkarissakin pääsevät finaalipöytään, jos muka taidolla ei olekaan niin paljon merkitystä?  Väännän rautalangasta: Mitä enemmän pelaat, sitä enemmän häviät. Mutta mitä enemmän sinulla on varaa pelata, sitä varmemmin ja useammin voitat aina joskus. 

Taito on sitä, että jos jonakin kauniina päivänä tapahtuu se jumalallinen ihmeitten ihme, ja voitat ison summan rahaa, osaat pitää niistä rahoista myöskin kaksin käsin kiinni.

Olen pelannut elämäni aikana n. 12.000 nettipokeriturnausta. Luku voi olla paljon suurempikin. Minulla on näistä turnauksista kertynyt n. 2200 rahasijaa. Finaalipöydässä olen istunut n. 20-30 kertaa. Useimmat pokerinpelaajat ovat pääsääntöisesti rikkaita vain hetken. Pari vuotta sitten eräs sälli toteutti jokaisen pelurin suurimman unelman. Kaveri aloitti parin tonnin kassalla, ja voitti muutamassa päivässä 2,5 miljoonaa dollaria. Hemmo ehti antaa haastattelunkin lehteen ja kertoi ostavansa asunnon, auton ja kaikkea pientä kivaa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Paria päivää myöhemmin joka penni oli mennyt. Kaveri yritti viime töikseen lainata muilta pelaajilta lisää rahaa 200 000 dollaria, mutta kukaan ei lainannut ja se oli sen lorun loppu. Miehestä ei kuultu koskaan enää mitään. 
Viktor "Isildur1" Blom on tunnetuin esimerkki pelaajasta, joka on ollut miljonäri moneen eri otteeseen n. 2-4 päivän ajan ja hävinnyt joka kerta kaiken takaisin. 

Oikeasti rikkaita multimijonääri pokerinpelaajia maailmassa on vähemmän kuin lehtien ja television perusteella uskoisi. Siis niitä, jotka ovat ja pysyvät rikkaina. Tässä pari jääkylmää faktaa esim. 20 miljoonaa nettipokeriin hävinneestä Gus Hansenista. 
Useimmille pokerissa hyvin pärjänneille tulee isoa liksaa sponsoreilta, kirjamyynnistä, paidoista, televisio töistä jne.  + erilaisista pelaamiseen kokonaan liittymättömistä bisneksistä, joihin viisaimmat sijoittavat setelinsä heti esim. jonkin isomman turnauksen voitettuaan.

Merkittävää lisätuloa tällä hommalla voi kyllä tällainen alimman tason rivipelaajakin saada, jos vain vuodesta toiseen pää, perselihakset ja hermot kestää, mutta helpolla ei tule yksikään penni. Tavallisesti on pelattava minimissäänkin neljä tuntia yhtä ainoaa turnausta, jos mielii päästä edes pienimmille rahasijoille. Finaalipöytään matka on tavallisesti 6-8 tunnin mittainen, ja vielä finaalipöydässäkin käteen voi tarttua vain jokunen satanen, tuhansien sijasta, jos ei sijoitu neljän tai viiden parhaan joukkoon.

Jos on varaa sijoittaa yhteen turnaukseen vaikkapa 50-100 dollaria tai siitä ylös päin, silloin voittosummat ovat tietenkin isompia. 33 dollaria on minulle tällä hetkellä per turnaus ehdoton katto. 

Kuten sanottu, it`s all about the money.

Vielä lopuksi, vaikka Woody Allen puhuukin tässä vähän perinteisemmästä rakkaudesta, mietteet sopii silti pokeriinkin ( jokainen himopeluri ymmärtää miksi valitsin tämän lainauksen ).

" To love is to suffer. To avoid suffering one must not love. But then one suffers from not loving. Therefore to love is to suffer, not to love is to suffer. To suffer is to suffer. To be happy is to love. To be happy then is to suffer. But suffering makes one unhappy. Therefore, to be unhappy one must love, or love to suffer, or suffer from too much happiness. I hope you´re getting this down. " - Woody Allen

Hiljaisten polkujen varrelta

Lauantai. Ensimmäinen postaus uuteen blogiin, siirryin Vuodatuksen puolelta tänne. Uimassa pari tuntia sitten. Ihan lämmintä sikseen ollut merivesi viime viikot. Nyt lettuja, kermavaahtoa ja mansikoita. Pian aletaan katsoa televisiota. Otettiin Netflix jokin aika sitten, eikä ole ollut ainakaan leffoista, dokumenteista ym. puutetta. House of Cards yksi lempisarjoista, Breaking Bad toinen. Kokonaan oma lukunsa oli se, kun lopultakin sain nettiyhteyden smart teeveehen. Ensin luulin, että on pakko ostaa HDMI-johto, mutta lopulta tajusin hankkia reitittimen. Hyvä ostos olikin, kun samalla nopeutui nettiyhteys läppärissä aika tavalla. Olin vuosia tapellut aivan paskan nettitikun kanssa, hyvä kun sai edes koneen aamuisin auki.